Pelaajan silmin: Huhtikuun hulluutta
Kevät! Tarvitseeko tässä muuta enää sanoa saati kirjoittaa? Jo tuon yhden sanan iskeytyminen ihmisen ihmeellisiin vastaanottimiin töytäissee mielessä liikkeelle sellaisen mielleyhtymien tulvan, ettei parhaitenkaan huollettu viemärijärjestelmä tai syvinkään joenuoma sitä kykenisi hallitsemaan. Padot murtuvat, ja alkanut sisäinen myllerrys tunkeutuu ulos alati voimistuvaksi hymyksi ja lumen alta viimein paljastuneeseen katuun kopisevaksi kepeäksi askellukseksi salakavalasti muuntautuneena.
Katujen puhdistaminen hiekasta ynnä muusta talven röyhkeästi reitilleen sylkäisemästä massasta yhdistettynä ensimmäisiin valoisiin iltoihin ja vihreän pilkahduksiin lyö viimeiset vaarnat pimeyden synkkään sydämeen. Kevättä on rinnassa, siellä täällä useammassakin. Päänvaivaa aiheuttavat ainoastaan rakennusten välistä ratikan ikkunan läpi ilmoittamatta ja ilkeästi ilakoiden syöksyvät auringonsäteet, jotka säälimättä tallovat alleen puhelimen näytön matkaan lähettämän kelmeän valon ja vahingoniloisesti hohottaen vesittävät treeneihin matkalla olevan uhrin yritykset murtaa oma matopeliennätyksensä.
Koripalloväelle käsillä oleva vuodenaika tietää kuitenkin ennen kaikkea kynsien pureskelua, käheitä kurkkuja, voitontansseja ja pettymyksen ja raivon ristitulessa tehtyjä omaisuudentuhoamispäätöksiä. Itsensä Winston Churchillinkin mainostama veren, hien ja kyyneleiden ainutlaatuinen cocktail kutsuu kansaa katsomoihin kuin seireenit Odysseusta ikään, ja hetken korisliigajoukkueiden kirstunvartijatkin voivat sallia itselleen tuon kevyen kevätolon. Kahdeksalla joukkueella ja kaupungilla on kullan kiilto silmissä, jäähalli varattuna ja mestaruuslippikset brodeerauksessa. On play-offien aika.
Play-offeja ei kuitenkaan ole ilman runkosarjaa. Pitkä kausi lukemattomine otteluineen ja harjoituksineen saattaa pelaajan ja kenties katsojankin mielessä sulaa pudotuspelien alla tunnistuskelvottomaksi puuroksi, vaikka edessä on juuri se aika, jolloin tehty työ ja joukkueen yhteiseen sieluun kerätty oppi ja kokemus punnitaan. Pelkkä viimeisen illan pänttäys ei tässä loppukokeessa auta.
Kerron tarinan. Istuin eräänä talven iltana Kisiksellä kentän laidalla harjoitusten jälkeen ja katselin joukkuetoverini kanssa jonkin juniorijoukkueen alkulämmittelyä. Tokaisin, kuinka onnellinen olin siitä, ettei minun tarvinnut olla mukana moisten loikkien ja linkkareiden teossa. Äkkiä kuitenkin muistimme ja ääneenkin kai puimme, kuinka joudumme suut ajoittain mutrussa tekemään samoja liikkeitä itse joka päivä. Väkisinkin pinnalle nousi kysymys siitä, miksi sitten ylipäätään jaksoimme raahata ruhomme tuolloin tai milloinkaan muulloinkaan Kisikselle. Jonkinlaisen ilmestyksen saaneena kahden miehen ajatushautomomme pullautti ilmoille vastauksen, jonka mukaan pienen alkumutinan jälkeen kaikki nuo hypyt, taivutukset, juoksut ja täristykset suorittaa kaikesta huolimatta päivästä toiseen ilolla, sillä palkintona niistä tietää olevan mahdollisuus saavuttaa jotakin hienoa.
Nyt tuo jokin keikkuu 44 ottelun ja satojen harjoitusten jälkeen jo jossei nyt vielä aivan nenän edessä, niin ainakin koripalloilijan pitkän käsivarren ulottuvilla. Tarjoamani melko tapahtumaköyhä ja ilman sen suurempaa kliimaksia jäänyt väläys vanhasta Messuhallista ei kenties inspiroivien urheilutarinoiden aivan kuohkeimpaan kermaan yllä, mutta on omaan mieleeni palannut monesti väsymyksen tai turhautuneisuuden vyöryessä kohti. Jokainen joukkueelle uhrattu askel ja ajatus on kallisarvoista valuuttaa kevään korimarkkinoilla.
Juoni on viimein laahustanut siihen kohtaan, jossa tuntuisi luonnolliselta toden teolla aloittaa päättymätön hehkutus pudotuspelien kovasta ja fyysisestä taistelusta korinalustoilla, mystisten lisävaihteiden löytymisestä joukkueiden ja pelaajien koneistoista tai kokeneiden pelaajien eleettömästä esiinmarssista ratkaisun hetkillä. Hiljaisen tylsistyneisyyden sävyttämää, varovaisen hyväksyvää olankohautusta kiihkeämpää huomiota millekään näistä aiheista ei tällä palstalla kuitenkaan osoiteta. Ne selittävät itse itsensä, tai ainakin ohjaavat pariinsa eksyneen ihmettelijän ajatuksenkulun välittömästi oikeaan suuntaan. Ne valuvat kerta toisensa jälkeen selostajien huulilta tai toimittajien kynänkärjistä ensin jonkin sortin viestimiin ja aistinelintemme kautta lopulta toiston turruttamaan tajuntaamme. Ne pidentävät tätäkin kirjoitusta tarpeettomasti kokonaisella kappaleella.
Tuo juonenkuvatus taklataan näin ollen karttaan piirretyltä reitiltä armotta vähintäänkin arvelluttavaan katuojaan, josta kaikeksi onneksi, tai kenties joidenkin suureksi masennukseksi kuitenkin löytyy ainakin kirjoittajan vinoutuneella mitta-asteikolla joten kuten käyttökelpoisiksi tulkittavia tiedonmurusia ja yhteydestään väkivaltaisesti irrotettuja ajatuksenpätkiä jostakin käsiteltävän aihepiirin tutkimattomilta ulkoreunoilta. Aivan perinteisimpien, yllä tunnistuskelvottomiksi mukiloitujen pudotuspelijorinoiden sijasta valokeila suunnataan siis taistelun aattona joukkueessa vallitseviin tunnelmiin ja osaston valmistautumiseen viimeiseen ryntäykseen.
Aivan ensimmäisenä käsittelyyn nostetaan valmentaja Tomppa Kamisen merkkipäivä. Pääsiäismaanantaina 40 vuotta täyttänyt seremoniamestarimme jatkoi Hanno Möttölän syksyllä alulle panemaa tapaa tunkemalla joukkueen jäsenten suut täyteen pullaa. Näin joukko saatiin ainakin hetkeksi niin tyytyväiseksi kuin hiljaiseksikin, mikä loi oivat olosuhteet harjoitusten jälkeisen videosession aloittamiselle. Valojen himmetessä videotykin tieltä päivänsankarille luovutettiin myös hiljattain uran 200. runkosarjavoiton miehelle tuonut ToPo-Kouvot – ottelun pelipallo joukkueen markkina-arvoiltaan huikein nimikirjoituksin koristeltuna. Kaksi vuotta sitten Tomppa taisi saada syntymäpäivälahjaksi voiton viidennestä Tarmoa vastaan pelatusta puolivälierästä, joten tuosta aikataulusta ollaan tänä keväänä hitusen jäljessä. Tai ehkä synttärit olivat tuona keväänä vähän myöhemmin. Mene ja tiedä.
Videotuokioon mahtui toki muutakin. Hetkeä aikaisemmin päättyneissä harjoituksissakin pureksittuja Korihaiden kuvioita ja niitä vastaan varautumista saatiin annos lisää, ja melkoinen tukku klippejä nähtiin myös jokaisesta vastapuolen soturista korinteko- ynnä muissa puuhissa. Nyt, kun samaa joukkuetta vastaan tulee väkisinkin pelattua ainakin kolmesti peräkkäin, on tavallista huolellisempi vihollisen taktiikoiden ja tekniikoiden syynääminen perusteltua. Runkosarjassa vastustajat melkeinpä vilisevät silmissä kauden edetessä vauhdilla, eikä aika riitä pysähtymään kunnolla jokaisen kohdalle, mutta pitkässä pudotuspelisarjassa kaiken tarmon voi kohdistaa yhden joukkueen kukistamiseen. ”Tunne vihollisesi” on vanha neuvo, mutta erinomaisen osuva tänäkin päivänä.
Mihin tässä tutustumisleikissä huomiota sitten kiinnitetään? Ensinnäkin vastustajan liikkuminen niin hyökkäys- kuin puolustuspäässäkin on vähintäänkin karkealla tasolla hyvä tuntea, ettei täydellisiä yllätyksiä pääse tapahtumaan. Odotettavissa oleville screeneille, leikkauksille, syötöille ja puolustusmuodoille kannattaa hetki uhrata. Esimerkiksi takamiehen peruuttaminen täyttä höyryä backscreenin asettanutta parimetristä Haita, Kouvoa tai muuta eläinkunnan hämmästyttävän palloilutaitoista edustajaa päin ei ainoastaan vie ilmoja pihalle, vaan saa valmentajan haromaan hiuksiaan ja tekemään tragikoomista loikkaharjoitusta samalla kun tulostaululle näpytellään kaksi pistettä. Vastaavanlaisen kuvion katsominen etukäteen Kisahallin seinälle heijastettuna yhdistettynä tilanteeseen sopivan puolustussuunnitelman laatimiseen ehkäisee tehokkaasti kaikkia edellä lueteltuja murheita.
Toiseksi, yksittäisten pelaajien toiminnasta kentällä on usein tunnistettavissa mielenkiintoisia tottumuksia. Pelaajilla, parhaillakin, tuppaa olemaan joko tietoisiin päätöksiin perustuvia tai osin tiedostamattomia tapoja kentällä, joiden tutkiminen ja oppiminen ennakkoon saattaa nousta arvoon arvaamattomaan. Esimerkiksi tieto siitä, että pelaaja ajaa oikealla kädellä kuljettaen useimmiten suoraan korille asti, mutta vasemmalle joutuessaan yrittää itsepintaisesti pyörähtää takaisin oikealle, auttaa puolustajaa hivuttautumaan hieman ennakoiden ajon tielle ja jättää hyökkääjän vääntelemään naamaansa ja tiuskimaan tuomareille, kun luottoliikkeet eivät enää toimikaan. Korinaluspelaajan halu kääntyä korin läheisyydessä aina vasemman olkapäänsä yli oikean käden heittoa silmällä pitäen tai vaikkapa kolmen pisteen heittojen erikoismiehen kehno pallonkäsittely- ja syöttötaito ovat niin ikään merkille pantavia seikkoja.
Liian tarkkaa kuvaa vihulaisen metkuista ei lasittunein katsein seinällä hypnoottisen revontulen tavoin leikkivää heijastetta tuijottavien yksinkertaisten koripalloilijaparkojen päähän kuitenkaan kannata yrittää iskostaa, tai se kuuluisa oman pelin pelaaminen saattaa päästä täysin unohtumaan ja pelaajien ajatuksenjuoksu entisestään jähmeytymään. Jonkinlaisen tasapainopisteen määrittäminen onkin tärkeä ja haastava tehtävä valmentajalle. Tehtävää tietysti vaikeuttaa entisestään se, että joukkueen suurisuinen pelaaja-blogisti työntää saman tien eetteriin huolestuttavan seikkaperäisen kuvauksen suoritetuista valmistautumistoimista.
No, ehkä tilanne ei sittenkään ole niin vakava. En epäröi Korihaita vastaan käytävän pudotuspelisarjan alla tällaisia asioita valmistautumisestamme paljastaa, sillä ensinnäkin uskon heidän valmentajansa Jyri Lehtosen vanhana vastustajan scouttauksen erikoismiehenä itsekin moisista menetelmistä saaneen kuin saaneenkin vihiä, ja toiseksi pidän yhdenkään uusikaupunkilaisen tai melkeinpä kenenkään muunkaan eksymistä tämän kirjoituksen pariin ja eritoten jaksamista aloituskappaletta pidemmälle kovin epätodennäköisenä.
Rairuohon seasta kurkkivien pääsiäismunien täyttämät aamu-unet brutaalisti kerta toisensa jälkeen katkaisseista harjoituksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden ansiosta tunnelma joukkueessa on sopivan rento, mutta samalla asiaankuuluvan vakava. Kuten Hannokin on monessa haastattelussa sanonut, ei yhdelläkään joukkueella voi olla tavoitteena muuta kuin mestaruus, ja tuo tavoite on Torpan Pojilla kirkkaana mielessä, vaikka kirkkaat ovatkin ajankohtaisia vasta tavoitteen saavuttamisen jälkeen. Toivoa sopii, että joukkue onnistuu keskittymään olennaiseen ja pysymään kurssissa paremmin kuin lukijansa jälleen turhan koukeroiseksi muodostuneelle ja aivan liian myöhään, mutta silti raivostuttavan äkillisesti päättyvälle matkalle vietellyt kirjoittaja.
Kaikki kynnelle kykenevät Kisikselle Korihait kumoon kiljumaan ja karjumaan kutsuen,
Jumppa