Pelaajan silmin: Gameday

Mitä mahtuu pelaajan päivään ennen illan ottelua? Mitä liikkuu mielessä ja missä mieli liikkuu? Mitä mies syö ja syökö jokin miestä? Vastauksiahan lienee yhtä monta kuin on pelaajiakin, mutta lippaallisen matsipäivästä poimittuja, turhanpäiväisiä ja toinen toistaan arkisempia väläyksiä voin kuitenkin pahaa-aavistamattomien lukijoiden suuntaan tässä yhteydessä tyhjentää. Kysehän on tietysti katsauksesta omaan elooni ja olooni kirjoitushetkeä edeltäneen ToPo-Lahti-ottelun alla, sen aikana ja jopa jälkeenkin. Takaa-ajoja, räjähdyksiä, biologisia aseita tai presidenttejä ei tähän vuorokauteen mahdu, vaan kliimakseiksi muodostuvat enemmänkin ajoissa ratikkaan ehtimisen ja ilmaisen ruokatarjoilun häikäilemättömän hyödyntämisen kaltaiset tapahtumat. Pahoittelen jo etukäteen.

Nyrjäyttäkäämme niskamme siis sellaiseen kenties mielikuvituksenkin saavuttamattomissa olevaan asentoon, että pääsemme tuijottamaan viime keskiviikkoon, ja näin alkajaisiksi sen aamupäivään. Tuttuun tapaan tuolloin oli ohjelmassa aamutreenit, joihin siirrytin ruhoni tuolla jo mainitulla, juuri parahultaisesti pysäkille kurvanneella raitiovaunulla sisäänhengitettyäni jossain jääkaapin ja kynnyksen välimaastossa aamupalan virkaa toimittaneen ruisleipäviipalekaksikon. Harjoitukset pyörähtivät käyntiin erilaisten heittoharjoitusten merkeissä, ja sanomattakin on selvää, että olin hypäreitä kuljetuksesta ja kolmen pisteen heittoja lingottaessa kuin kala vedessä, eikä korisukkien syttyminen tuleen ollut kaukana. Turvallisuussyistä lopuksi siirryttiinkin pureskelemaan illan vastustajan kuvioita, mutta ne ja etenkin niiden läpikäynti rajataan sen suuremmitta selityksittä tiukasti tämän kirjoituksen ulkopuolelle.

Sen sijaan keskitytään ihmettelemään Homppa Poundsin hurjaa heittovirettä, mitä treenien virallisen osuuden jälkeen oman päätyrajan tuntumasta laukaistuihin harppuunoihin tulee. Alustukseksi mainittakoon, että mies oli siis hieman aikaisemmin lyönyt pahaa-aavistamattoman Ässä Sandbergin kanssa vetoa siitä, onnistuuko hän tiettyyn määräaikaan mennessä pussittamaan pallon omasta kenttäpäädystä. Noin kymmenestä muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä lähteneestä heitosta ainakin puolet osui rautaan, ja viimeiseksi jäänyt Peter Smeichelilta lainattu kädenliike toimitti pallon niin puhtaasti ja kauniisti korirenkaan ja arvatenkin sukankin läpi kuin vain kuvitella saattaa. Itse kokeilemalla ymmärtää nopeasti, ettei tuollaista sarjaa aivan helpolla saa aikaan.

Kisahallin katonrajaan asennetun kellon viisarit kipusivat kuitenkin vääjäämättä kohti keskipäivää, ja niin tämän onnettoman tarinan onnettoman päähenkilönkin oli aika aloittaa jonkin sortin liikehdintä. Vauhtia kotimatkalle piti hakea Kansaneläkelaitoksen Kampin palvelupisteestä asti, mutta opintorahan kyljessä kulkevan asumislisän jatkumisen varmistamisen jälkeen ohjelmassa oli jälleen vetäytyminen hulppean poikamiesboksini eteläsiipeen. Seurasi sarja toinen toistaan mielivaltaisempia ja arvelluttavampia otteluunvalmistautumistoimia, joista lisää seuraavassa.

Heti segmentin ensihenkäyksessä täytyy liiallisen rehellisyyden rajoilla hyppelehtien kiirehtiä tarkentamaan, että suurimmalla osalla iltapäivän ohjelmanumeroista ei ollut juurikaan tekemistä illan ottelun tai siihen valmistautumisen kanssa; ne vain sattuivat osumaan aamutreenien ja ottelun väliin. Niin tai näin, ensi töikseni hyökkäsin tietokoneeni ääreen tarkistamaan, josko NBA:ssa kyntävien suojattieni korihanat olisivat auenneet ja kahdessakin fantasy-liigassa painivan Jumppa's Jumpersin pistesaldo sitä myöten karttunut.

Joukkueen sisäisen, edellisessäkin kirjoituksessa vilahtaneen väännön voittajaksi on vääjäämättä kaasuttelemassa Eero Lehtinen, joten suurempi mielenkiinto kohdistui vanhan liiton sykkiläisten miehittämään, jo pari vuosikymmentä pyörineeseen liigaan, jossa Jumpersin edustusjoukkuekin on jo vuosikymmenen verran menestystä niittänyt, tai, no, ainakin ollut mukana. Tuona keskiviikkona, tai oikeammin edellisenä tiistai-iltana Andrea Bargnanit ja Rajon Rondot onnistuivat kuin onnistuivatkin tehtävänsä täyttämään ja sysäsivät joukkueeni pienen pykälän lähemmäs pokaalia. Villeimmät voitontanssit saivat kuitenkin odottaa, sillä tulevissa pudotuspeleissä on tieltä vielä raivattava joukko toinen toistaan viekkaampia ja asialleen omistautuneempia vastustajia, jotka silmät kiiluen ja kyynärpäät heiluen taistelevat paikasta auringossa.

Iltapäivä jatkui leppoisissa merkeissä possupataa kypsytellen, sillä päivän ainoa opiskeluvelvoite oli loppuiltapäivään sijoitettu filosofia ja systeemiajattelu -kurssin, mikä se sitten onkaan, luento, joka siis luonnollisesti jäi illan ottelun takia väliin. Todellisesta velvoitteesta ei kyllä oikeastaan voida puhua, sillä varsinaista velvollisuutta olla paikalla systeemiajatteluani kehittämässä minulla ei ollut. Aseistettuja kurssiassistentteja tai muitakaan erikoisjoukkoja ei oveni taakse läsnäoloa vaatimaan ilmestynyt, kiitos iki-ihanan, mutta jonkinlaiseksi kaksiteräiseksi miekaksikin luonnehdittavan akateemisen vapauden.

Ruoka kuitenkin kypsyi ja löysi lopulta tiensä vatsaan asti. Kurinalaisen ja tunnollisen urheilijan maineen karisemisen uhallakin on mainittava, että pääruoan perään melkeinpä yhdellä ranneliikkeellä ja sitä jokseenkin välittömästi seuranneella nielaisulla vatsalaukkuun vellomaan solahti myös paksu ja syntinen vadelmahillolla vuorattu räiskäle. Lettu oli kyllä sentään itse paistettu, jos sitä nyt minkäänlaisena lieventävänä asianhaarana voidaan pitää. Yhdistetty ruokalepo ja Villi Pohjola -sarjan katselu tai ainakin kuuntelu jonkinlaisen puolitiedottoman horroksen läpi toimi luonnollisena jatkona ruokapöydän ääressä huhkimiselle, ja tunsin tämän erinomaisen nautinnollisen toimenpiteen, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, aikana jousten pohkeissa virittyvän ja mielenkin kenties kirkastuvan.

Huippumodernilla CD-radio-kasettinauhuri - yhdistelmällä soitetun, taloa tärisyttäneen Queenin Hammer to Fall - kappaleen karistettua päiväunihiekat silmistä oli viimein tullut aika karauttaa Kisahalliin hallitsevan mestarin päänahkaa tavoittelemaan. Palaverit, teippausoperaatiot, polvennostojuoksut, lay-upit, vaparit ja pelaajaesittelyt nivoutuivat jälleen kerran jo kovin tutuksi käyneeksi ylösheittoa edeltäväksi tapahtumasarjaksi, jonka läpi käytyään koko osasto olikin valmis iskemään sapelit yhteen valloitusretkelle lähteneiden lahtelaisten vihulaisten kanssa. Itse meinasin tehdä kohtalokkaan virheen ja unohtaa survoa kitaani aina ennen ottelua ruokalistalla olevan, verensokerin laskua ja siitä seuraavaa normaaliakin heikompaa oloa torjumaan tarkoitetun banaanin, mutta muistin kuitenkin viime hetkellä valmentajan ukaasienjaon tauottua rituaalin pukuhuoneessa suorittaa. Ihmiskehon toiminnasta ja sen ravitsemisesta enemmän tietävät saattavat tämän maallikon muotoileman diagnoosin ja hoitokeinon yhdistelmän puutteellisena tai suorastaan vääränä murskata, mutta suloisessa sivistymättömyyden syleilyssä elelevälle puoskarille itselleen tuo luonnon hämmästyttävän kätevästi pakkaama hedelmä tuo sittenkin jonkinlaista tukea ja turvaa. Kriitikot siis vaietkaatte.

Itse sain nauttia illan kori-iloitteluksi muodostuneen voimainkoitoksen alkuminuuteista tuoreeltaan lakatulta vaihtopenkiltä käsin kentälle mylvien ja urheilujuomaa kitusiini imuroiden. Oman kyseenalaisen panokseni pelitapahtumiin pääsin antamaan ensimmäisen puoliajan puolivälin paikkeilla, ja rouva Fortunan sekä Lahden yli-innokkaan heitontorjujan Corey Rousen suosiollisella avustuksella onnistuin haahuiluni lomassa jopa joukkueen pistetiliä kartuttamaan. Koriinhan en palloa koskaan saanut, mutta hitusen liian myöhään torjuntatöihin kirmannut Rouse lakaisi hätäännyksissäni käsistäni laukaisemani kuulan taivaalta sääntöjen vastaisesti ja lahjoitti näin poikaparalle ja koko Torpan Poikain joukkueelle kaksi pistettä.

Yhteensä pisteitä tehtiin matsissa kolmatta sataa, ja mittelö olikin epäilemättä monien katsojien mieleen, vaikkei koripallo-ottelun laatua tehtyjen pisteiden yhteismäärällä totisesti tai hymyillenkään mitatakaan. Erityismaininnan ansaitsee nyt jo Espanjan aurinkoon työnäytteitä antamaan liidellyt Santtu Haanpää, joka pienen vaihtokomennuksen jälkeen kentälle tultuaan avitti joukkueensa voittoon pussittamalla kolmannessa erässä vastustamattomasti kolme kolmosta parin minuutin sisään ja vielä viimeisen erän ratkaisuvaiheessa yhden lisää.

Päivän kohokohta koitti ottelun jälkeen, kun pelaajisto tuttuun tapaan vyöryi VIP-tilaan vielä jäljellä olevaa ruokavarantoa tuhoamaan. Tilaisuuden seremoniamestarit Vappu ja Jukka, tai oikeammin herra Eläin tahi tutuille Elukka vaan, tarjoilivat tällä kertaa mm. tortellineja ja ankkaa, joiden menekki oli jälleen kerran taattu. Kahvit ja suklaavohvelit kruunasivat aterian, ja soljuvan seurustelun hiljalleen vaiennuttua ja oman kotisohvan kotimatkan jälkeen löydyttyä päivä alkoi olla onnellisesti päätöksessään samoin kuin tämä paikoin aivan liian seikkaperäiseksi karannut kirjoitus, vaikka sitä onnettomaksi aiemmin jo kerkesin nimittämäänkin.

Allekirjoituksen omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä paradoksaalisesti jo etukäteen katuen,

The Jump

(Homppa ja Ässä tää signeeraus oli omistettu teille. Ja kyllä, katsoin viimein The Jump -ohjelman NBA:n nettisivuilta tiistaina.)