Pelajajan silmin: Totuuksia ja fantasioita

Kun aloin haravoida kasaan aiheita uutta kirjoitusta varten, onnittelin itseäni ripeästä toiminnasta ja helmasyntini, julkaisuvälin jumalattoman venyttämisen, karistamisesta. Katsahdus kalenteriin yhdistettynä korostetun varovaiseen kurkistukseen sälekaihtimien välistä uhkaavaan ulkomaailmaan osoitti kuitenkin ilakoinnin olleen perusteetonta, harjasi hennoimmatkin helma-aiheiset mietteet pois mielestä ja lapioi synkät synnit ennätysajassa takaisin ajatuksiin. Kalenteri nimittäin juoksi jo marraskuussa, lumi oli maassa ja maa puolestaan jäässä kuin meikäläinen vapaaheittoviivalla konsanaan. En saattanut uskoa, että edellisistä parranpäristyksistäni ja näin ollen myös Korisliiga-kauden alusta oli kulunut jo puolisentoista kuukautta.

Kyllä, myönnetään, ilman elektronimikroskooppia havaittavaa partaa minulla ei tosiaan kasva, mutta ei anneta sen häiritä, vaan jatketaan ajan kulumisen taivastelua kirjallisesti, vaan ei kirjaimellisesti kirkaisemalla, että runkosarjaahan on kirjoitushetkellä pelattu yli neljännes, ja tarkkaan ottaen Torpan Poijaat on ehtinyt käydä jo 13 koitosta! Juurihan tässä vielä pelattiin pihapelejä ja nautittiin elokuun illoista, simpura sentään. No, aika tuntuu jyräävän eteenpäin tuttuun tapaansa, vaikka suhteellisuusteorioita ja muita modernin fysiikan aikaa runtelevia ja repiviä koukeroisia kyhäelmiä kuinka koettaisi mieleisikseen oikoa, joten ei auta kuin iloita siitä, että paljon on kaikesta huolimatta ehtinyt tuossa käsistä vaivihkaa valuneessa ajassa tapahtua, ja puitavaa, olkoonkin puisevaa, pitäisi taas piisaaman.

Ensimmäisenä arvatenkin itse kullekin pullahtaa alkukauden ajalta mieleen ajoittain masentavaksikin käynyt loukkaantumissuma, ja tästä sairastuvan alituisesta ylikuormituksesta huolimatta saavutettu mainio pelillinen menestys. Oma pääni ainakin menee hetkessä pyörälle, jos yritän sattuneita haavereita ja niistä seuranneita poissaoloja alkeellisimmallekaan aikajanalle asettaa tahi muuten järkevästi jäsennellä, joten en kunnollista selontekoa joukkuetta kohdanneista takaiskuista aio nyt ruudulle rutistaa, vaan tyydyn huokaisemaan, että paljon niitä on ollut. Kuten sanottu, vinstejä on kuitenkin tipahdellut tilille tasaisesti kuin Hjalliksen sormipyssyn uhreja Diilistä, joten jotain hämäräähän tässä on oltava. Miten voi ilman kolmea tai useampaakin aloitusviisikon jätkää ja vaihtelevansuuruista osastoa pienemmän roolin pelimanneja surffata liigan kärkikolmikossa? Se, sekä kenties jotakin muuta, vielä vähemmän oleellista joukkueeseen häilyvästi liittyvää selviää pitkämielisimmille, jos ei nyt ennen pitkää, niin viimeistään varmaan siinä kolmannen kohdalla.

Lyhyesti ja mielikuvituksettomasti melkeinpä koko tilanne voidaan tiivistää aiemminkin tällä palstalla esiintynyt, toimintaperiaatteeltaan ja muiltakin ominaisuuksiltaan melko paksun usvan peittoon jäävä jutuntiivistyslaitteisto siekailematta käyttöön valjastamalla yhteen sanaan: vastuu. Koska kappaleen ensimmäisen ja kolmannen sanan perustana toimivista adjektiiveista näitä kirottuja kirjoituksiani kuvaa ainoastaan jälkimmäinen, on tuo ankaran tiivistystyön tulos sittenkin murjottava vielä takaisin koneen sisuksiin ja toivottava, tai lukijan näkökulmasta ehkä ennemminkin pelättävä, että aparaatti toimii molempiin suuntiin. Ja toimiihan se.

Vastuusta puhuessani tarkoitan siis sitä, että koko alkukauden vallinneessa tilanteessa joukkueen koko kentälle kykenevä osa on viimeistä tervettä miestä myöten väkisinkin saanut kahmalokaupalla vastuuta ja myöskin ottanut haasteen vastaan. Pyllähdyksiltä on pääosin vältytty, ja tuota vastuuta ei ole ainoastaan pakosta saatu, vaan se on illasta toiseen myös ansaittu ja ennen kaikkea kannettu. Peluri toisensa jälkeen on saanut huomata, ettei lihavampi ansioluettelo, pulleampi hauislihas tai painavampi palkkapussi riitä kallistamaan vaakakuppia vihulaisen suuntaan, kun taitoja tosissaan punnitaan. Suomalaisosaston esiinmarssi varmasti on varmasti tullut iloisena yllätyksenä monille. Huimia cross-overeita ja donkkikarnevaaleja ei ehkä aina ole ollut tarjolla, mutta armotonta puolustamista ja tehokkaan yksinkertaista hyökkäystyöskentelyä kylläkin. Epäonnistumisen pelko on loistanut poissaolollaan, ja onnistumiset sitä vastoin seuranneet toisiaan. No joo, härskiksi oman hännän nostamiseksihan tämä uhkaa mennä tai on jo mennyt, mutta kohtuullisen lähellä totuutta väittäisin kuitenkin pysyneeni.

Heti kotimaiselle kaartille omistetun ylistyslaulun perään on kuitenkin kiirehdittävä muistuttamaan, että ainoana pelikuntoisena amerikanapuna pitkään ennen vahvan, mutta pehmeäkätisen Tyray Pearsonin liittymistä joukkueeseen häärinyt Obie Trotter kyllä kantoi liigan ensimmäisellä neljänneksellä ja kantaa edelleen sitä paljon puhuttua vastuuta ja ajoittain harteillaan koko joukkuetta kuin Hercules maapalloa vanhempieni kirjahyllystä löytyvän Pikkujättiläisen kannessa konsanaan. Käytännössä täysiä minuutteja melkeinpä kaikissa otteluissa urakoiva hyrrämäinen taituri leipoo toinen toistaan herkullisempia tilastorivejä, ja, mikä tärkeintä, auttaa joukkuettaan voittamaan. Amerikkalaisen show-joukkueen, Harlem Globetrottersin innoittamana Globe-Trotteriksi milloin missäkin yhteydessä tituleerattu takamies valittiinkin oikeutetusti lokakuun pelaajaksi Korisliigassa.

Mitä muuten luulette, onkohan mies mahdollisesti joskus ennenkin kuullut itseään kutsuttavan tuolla nimellä? Ehkäpä joitain satoja tai tuhansia kertoja? Myönnän, että itsekin luulin hetken aikaa olevani vikkelä-älyinen ja nokkela, kun osasin yhdistää langat mielessäni ja höhötellä itsekseni jutulle. Tajusin lopulta kuitenkin, että jokainen koripalloa seurannut, joka miehen nimen ja ammatin kuulee, keksii välittömästi saman läpän ja luulee vieläpä olevansa ensimmäisenä asialla. Nyt tietysti joku lukijaparka kuulee asiasta ensi kertaa, pitää juttua ensin hauskana ja sitten kuitenkin harmistuu ja tuntee itsensä hölmöksi huomatessaan, että itse ei osannut tuollaista lempinimeä ajatellakaan, vaikka omahyväinen kirjoittaja juuri mainosti jokaisella mitään mistään tietävällä välähtävän välittömästi. Jos moisia tuntemuksia tulin tahtomattani jollekulle aiheuttaneeksi, niin pyydän anteeksi, vaikka taisin mahdollisesta mielipahan aiheutumisesta kyllä varoittaa ja sitä etukäteen pahoitella jo aivan ihka ensimmäisessä kirjoituksessani viime syksynä.

Muihin aiheisiin. NBA-kausi alkoi lokakuun loppupuolella, ja samalla pyörähti käyntiin myös joukkueen sisäinen, sportingnews.comin ylläpitämä fantasy-liiga. Jokaisella osallistujalla on käskytettävänään kuuden, rajallisilla varoilla kasaan haalitun NBA-pelaajan joukko, jonka koostumusta saa muuttaa kerran kuukaudessa. Menestys liigassa määräytyy pelaajien tuottamien tilastojen perusteella, ja keskustelu omien suojattien edesottamuksista edellisyön mittelöissä käy päivittäin kiivaana niin pukuhuoneessa kuin pelimatkoillakin. Yksikin huono peli riittää alentamaan oman tähtipelaajan sankarista konnaksi, ja tulospaineet ovat kovat.

Liigan kärkipaikalle on ankkuroinut Homppa Pounds kiitos ennen kaikkea Oklahoma Cityn tehokaksikon Kevin Durant – Russell Westbrook, ja mies onkin ehtinyt jo kuuluttaa Durantin olevan kovempi luu kuin allekirjoittaneen vaunuja eteenpäin kiskova Clevelandin LeBron James. Senhän kuitenkin tiedetään olevan puhdasta pötypuhetta ja liiallista leukojen louskuttelua pahimmillaan, joten ei tartuta tuohon täkyyn sen tiukemmin. Todettakoon vain, että ankkuriköysi saattaa katketa hetkellä millä hyvänsä. No, ankkurit ja vankkurit sikseen, sillä se ainakin on varmaa, että tämä liiga tekee hyvää joukkueelle ja piristää Torpan treeniarkea, vaikka ainainen uhittelu ja toinen toistaan muhkeampien pistesaaliiden luettelu leikistä rannalle syystä tai toisesta jääneiden pinnaa saattaa kiristääkin. Sori Timi.

En tiedä, onko kirjoitus tullut vielä luonnolliseen päätökseensä vai ei, mutta kuivuneet silmät, tekstinkäsittelyohjelman sanalaskuri ja takaraivossa jyskyttävä treeneistä myöhästymisestä rapsahtavan sakon pelko kailottavat kaanonissa, että on korkea aika sivaltaa jutun juoni poikki ja keksiä jälleen jokin urpo kirjoituksen päättävä allekirjoitus ja sitäkin hölmömpi tarinan aloittava otsikko. Näin siis teen, vaikka tuntuukin takaperoiselta, että jutun viimeiset sanat kirjoitetaan ennen ensimmäisiä.

NBA-tilastojen ja highlight-videoiden alle hautautuneena,

Jump