Pelaajan silmin: Vaihtomiehen vastamyrkyt

Allekirjoittanut ja sitä myöten tämä palstakin on jälleen herännyt henkiin pienen tauon jälkeen. Tähän taukoon on paikallisesta Internet-julkaisujen niukkuudesta huolimatta kuitenkin mahtunut jos jonkinlaista tapahtumaa, joten puitavaa luulisi taasen piisaavan. Edellisissä kirjoituksissani olen kohtuullisesti onnistunut käsittelemään yhtä aihetta kussakin, ja nyt näytöltä silmiisi ja sielusi sisuksiin sumeilematta sukeltava sarjan viides osa pyrkii jatkamaan tuota linjaa. Joukkueen esityksiä ja oikeastaan melkeinpä kaikkea muutakin mahdollista ja mahdotonta maan ja taivaan välillä maailman taloustilannetta ja synkkiä syyssateita myöten on viime aikoina leimannut sellainen repaleisuus ja ailahtelevuus, että jotakin tuttua ja tukevaa pitää kansalle sentään tarjota. Tällä kertaa mikroskoopin tai ainakin suurennuslasin läpi tarkastellaankin juuri noita mainittuja Torpan peliesityksiä ja yritetään löytää niihin päteviä tai edes välttäviä syitä. Luvassa on siis tarpeellisuudeltaan, osuvuudeltaan ja korrektiudeltaan vaihtelevia huomioita kaiken tämän vuoristoratamaisen syöksyilyn keskeltä tuttuun tapaan pienen, koripalloilijaksi suorastaan rääpälemäisen ihmisen tekeminä ja seuraavilla riveillä mahdollisimman epäselvästi ja -tarkasti kirjallisesti ilmaistuna.

Kaikki, jotka ovat asialleen niin omistautuneita, että löytävät tiensä palstalleni ja vielä jaksavat sitä lukea, varmasti tietävät tuskallisenkin tarkkaan, että kaksi viimeisintä otteluamme ovat olleet niin pelillisesti kuin tuloksellisestikin jokseenkin toivottomia. Ensin Kouvolan karhulauma lakaisi Torpan tieltään omasta näkökulmastaan hyvinkin onnistuneessa ottelussa, ja kaksi päivää myöhemmin siivoustalkoot jatkuivat Mansessa, kun Pyrintö pyyhki suorassa TV-lähetyksessä helsinkiläisvastustajallaan Pyynikin palloiluhallin jos jonkinlaisia viivoja vilisevää parkettia. Kumpanakin iltana vastassa oli vahvaan apuun ja tuplauksiin nojaava puolustus, jonka murtaminen osoittautui kovin hankalaksi harjoituksissa ja pukuhuoneessa punotuista juonista huolimatta. En varmastikaan ole oikea henkilö arvioimaan eri puolustusmuotojen ja -taktiikoiden suosiota suomalaisen koripalloilun historiassa, mutta tällaiset temppupuolustuksiksi ristimäni, vastustajat paineen alle ja hankaliin tilanteisiin saattamaan pyrkivät pelitavat tuntuvat ainakin tällä kaudella olleen poikkeuksellisen kovassa huudossa. Kuten sanottu, kokemukseni enemmän tai vähemmän totisesta ja järjestelmällisestä kilpakoripallosta on kovin ohut, joten ehkäpä on syytä lopettaa aiheen pohdiskelu ennen kuin alan väistämättä puhua läpiä päähäni yrittäessäni saada sanotuksi jotain aivan liian korkealentoista ja syvällistä asiaan liittyvää.

Silti en voi olla jatkamatta. Olen nimittäin vakuuttunut siitä, että mainituista selkäsaunoista huolimatta, tai kenties juuri niiden ansiosta joukkueemme tulee oppimaan tavan pelata tällaisia puolustuksia vastaan. On jokseenkin kiistaton tosiasia, että tekipä koripallokentällä melkein mitä tahansa, niin fiksulla vastustajalla on aina vastalääke. Kaikkea ei kaverilta voi ottaa pois, eli jos jonkin kolon tukkii, niin johonkin jää miehen ja pallon mentävä aukko. Tuo aukko on vain löydettävä ja saatava oikea mies kulkemaan siitä oikeaan aikaan. Vastustajan näennäinen tai todellinenkin aggressiivisuus eli hieman paradoksaaliselta kuulostava hyökkäävyys puolustuksessa varmasti vaikeuttaa esimerkiksi avaussyöttöjen antamista ja kehnosti valittuja itsekkäitä heittoja, mutta antaa nopeajalkaiselle hyökkääjälle mahdollisuuden ajaa korille ohi liian lähelle rynnänneen puolustajan samoin kuin tilaisuuden pyrähtää takaoveen syötönkatkoa turhan hanakasti kärkkyvän vihulaisen nenän edestä. Sisäpelaajan ahdistaminen hetkellisesti kahden pelaajan voimin taas saattaa ajaa tämän paniikkiin ja huonoihin ratkaisuihin, mutta vastaavassa tilanteessa riittävän monta kertaa ollut ja tuplauksen ennakoimaan pystyvä kokeneempi kolli osaakin puolustuksen suureksi suuttumukseksi syöttää vapaana väijyvälle kulmaheittäjälle tai korille vaivihkaa leikkaavalle asetoverille. Helppoa kuin heinänteko!

Vai onko? Kaikki edelliskappaleessa sanomani lienee kyllä itsestään selvää monille lukijoille, mutta vastustajien ravatessa perässä, sydämen puskiessa rinnasta ulos ja niin valmentajan kuin kanssapelaajienkin huutojen sekoittuessa yleisön mylvintään mikään ei ole helppoa saati itsestään selvää. Oikeiden päätösten tekeminen ohikiitävässä hetkessä kuvatuissa olosuhteissa on niin hankalaa, ettei sitä kokeilematta uskokaan. Koko joukkueen on hoksattava ratkaisu vastustajan asettamaan ongelmaan samanaikaisesti ja kyettävä vielä toimimaan tuon silmänräpäyksessä kokoon kursitun suunnitelman mukaisesti. Juuri tämä yllättävien tilanteiden lukemisen ja nopean yhteispelin vaikeus lieneekin syynä kuvatunlaisen puolustuksen ajoittaiseen tehokkuuteen.

Mikä siis neuvoksi? Vastaus tähän visaiselta vaikuttavaan kysymykseen on lyhyt, ainakin paperilla: harjoittelu. On kohtuullisen helppoa ymmärtää periaatteet ja joukkueen sisäiset sopimukset, joita noudattamalla tietynlaiset pulmat kentällä ratkeavat, mutta niiden iskostuminen riittävän tiukasti tyhmän urheilijan takaraivoon on tuskan ja työn takana. Yrityksia, erehdyksiä, onnistumisia ja epäonnistumisia kertyy karmea määrä ennen kuin mylly alkaa pyöriä toivottuun malliin. Niinpä näin alkukaudesta mainittuja puolustustemppuja harrastavat joukkueet saattavat syöstä vastustajan pelin pahastikin pois raiteiltaan ja saada helppoja päänahkoja, mutta kun yllätyksellisyys vähitellen vaimenee olemattomiin ja vastustajien kokemus ja valmistautuneisuus kasvaa läpikäytyjen harjoitusten ja otteluiden myötä, saattaa tilanne muuttua.

Harjoitussaliin suuntaamalla hyökkäys toivon ja kaiken järjen mukaan saadaan siis uomiinsa. Entäs puolustus? Kauden ensimmäisissä otteluissa vastustajienkin korinteko takkusi kuin kirjoittajan pallonkäsittely konsanaan, mutta Kouvot ja Pyrintö takoivat vaivattoman oloisesti kotiluoliensa tulostauluille yli 90 pisteen saldot. Miksi? Siksi, että Torppa ajeli puolivaloilla koko matkan. Puolustukseenpaluun laiskuus, tai pikemminkin olemattomuus erityisesti maanantaisessa TV-ottelussa johti kerta toisensa jälkeen ilmaisiin koreihin, mistä päästäänkin toteamaan, että puolustus tullee lähiaikoina olemaan erityishuomion kohteena Kisahallin B-puolella. Puolustuksen sanotaan usein olevan kiinni halusta enemmän kuin kyvystä, ja olen samaa mieltä. Jokainen korisjunnu on kuullut valmentajan mainostavan puolustuksessa vaadittavaa tappajanasennetta tahdon ja taidon välistä suhdetta kuvaavilla mielivaltaisilla prosenttiluvuilla väritettynä. Itse en tässä tai muussakaan yhteydessä lähde numeerisesti mainittujen elementtien merkitystä puolustustyöskentelyn tehokkuudelle arvioimaan, mutta jälleen itseäni toistaen kuitenkin toitotan, että oikeanlaisella asenteella ja kiukulla pääsee jo pitkälle. Puolustuksessakin tulee toki olla sääntöjä ja sopimuksia, mutta se on sittenkin mielestäni yksinkertaisempaa kuin hyökkääminen. Siispä syvemmät analyysit sikseen, takapuoli alas ja jalat liikkeelle.

Älkää siis vaipuko epätoivoon, armaat kannattajat (jos sellaisia lukijoiden joukosta löytyy), vaan osoittakaa kärsivällisyyttä ja tukekaa nuorta joukkuetta nytkin, kun oppiminen on vielä kesken ja jälki kentällä vaihtelevaa. Seuraava tilaisuus tulla kannustamaan tai vaikka vain seuraamaan omiaan ja ihmettelemään mahdollista kehitystä koittaa kirjoitus- ja julkaisuhetkeäkin seuraavana sunnuntaina 2.11. klo 17:00 Kisahallissa, joten toistan entistäkin voimallisempana ihka ensimmäisessä kirjoituksessani ilmoille kajauttamani kehotuksen saapua sankoin joukoin paikalle pällistelemään ja pullistelemaan!

Asialinjalle jälleen suistunutta kirjoittelua pahoitellen,

Jumppa