Pelaajan silmin: Muljahtelua ja murahtelua
Tämänkertainen kymmensormijärjestelmäharjoitus lienee syytä polkaista käyntiin taholle jos toisellekin suunnatulla anteeksipyyntöjen sarjatulella. Ensinnäkin esitän pahoittelut mukamas näennäisestä kiireisyydestäni, mutta tosi asiassa kuitenkin lähinnä parantumattomasta laiskuudestani johtuvasta kirjoitelmien hitaahkosta julkaisutahdista, jonka en kuitenkaan voi luvata merkittävästi kiivastuvan. Toiseksi tahtoisin pyytää joukkueelta anteeksi viimeaikaista, ainakin osin loukkaantumisestani ja sitä seuranneesta pelaamattomuudesta kummunnutta puhumattomuutena, murjottamisena, hiljaisena ja ajoin äänekkäänäkin sadatteluna, femmojen väistelynä ja mainoskylttien pahoinpitelyaikeina ilmennyttä kiukuttelua. Ensimmäisen pahoitteluvärssyn tavoin jälkimmäistäkin seuraa tosin varoitus kuvatunlaisen käytöksen mahdollisesta tai jopa todennäköisestä esiinnoususta vastaisuudessakin, myös yhteyksissä, joissa lievempikin mielenilmaus olisi riittävä. Oikein ajoitettuna ja kanavoituna tämä patoutunut raivo kuitenkin saattaa suoltaa sivutuotteenaan myös satunnaisia levypalloja, riistoja ja torjuntoja sekä korvata kirjoittajan ilmeisen puutteellisia pelitaitoja, joten pelkkää hallaa ei kenties sittenkään ole luvassa.
Jonkinlaista aasinsillankuvatusta pitkin päästään edelliskappaleen loukkaantumismaininnasta pintapuolisesti puimaan joukkueen alati vaihtuvaa sairastuvan miehitystä. Puhkikuluneeseen, urheilijan kehnoihin mahdollisuuksiin nähdä terveitä päiviä keskittyvään sanontaan suoritettu viittaus tai jopa itse sanonnan toistaminen tuntuu jotenkin luonnolliselta ja melkeinpä väistämättömältä jatkeelta kappaleen aloittaneelle virkkeelle, joten tälle tuntemukselle periksi antaen ja kirjoitusta tarpeettomasti pitkittäen todetaan siis: urheilija ei tervettä päivää näe. Aimo annos totuutta tässä lausahduksessa eittämättä piilee, sillä pikaisen mietinnän tuloksena alkukaudesta jos jonkinlaisista koripallonpeluuta vaikeuttavista vaivoista kärsineiden listalle Torpan riveistä tiensä löytävät ainakin Jake Kyllönen, Eero Lehtinen, Laki Laakkonen, Vesa Linturi, Timi Heinonen, Pande Majala, Juhani Jämsä sekä taikuri itse.
Koko lueteltu nippu ei toki ole sivussa tositoimista, vaan leijonanosa on jo kaikeksi onneksi toipunut pelikuntoon. Jopa pitkään erilaisten vaivojen kanssa painineen Mr. Majalan huhutaan esittäneen jo ilahduttavan terveitä otteita harjoituksissa ja päässeen näyttämään oppipojalleen Ässä Sandbergille todellisen korinaluskahinoinnin mallia. Sairaskertomusten kirjo luonnollisesti on yhtä laaja kuin loukkaantuneiden listakin, joten niinpä jälleen yllä mainostettuihin, kirjoitteluani suitsiviin tekijöihin vedoten tyydyttäköön aiheesta toteamaan vain, että arvioidut taikka jo toteutuneet toipumisajat näillä herroilla vaihtelevat noin viikosta vuoteen. Seikkaperäisempiä selontekoja pitäisikin sitten tentata lekureilta tai potilailta itseltään, mutta itseasetetun deadlinen läheisyyden vuoksi tähän hätään ei muita piinattavia löydy kuin kirjoittajaparka itse.
On siis tyydyttävä kyselemään ja vastailemaan yhden miehen voimin. Minkälaisista loukkaantumisista siis oikein olen kärsinyt, mitä seurauksia niillä on ollut, ja miksi ketään kiinnostaisi lukea niistä? Lista on pitkä ainakin kahden ensimmäisen kysymyksen osalta. Aikamoinen tohelo koripallokenttien ulkopuolellakin kun olen, eivät kaikki vaivat suinkaan ole urheilun parista saalistettuja. Portaiden potkiminen ja niissä kaatuilu esimerkiksi on poikinut kaksi varvasmurtumaa, yhtä monta katkennutta (maito)hammasta ja turvonneimman ylähuulen, mitä kuunaan on nähty. Veljeni sormilleni kiihdyttämä tila-auton liukuovikin on tarjoillut yhden murtuman kokoelmiini, kun taas viimeisin auennut silmäkulma on peräisin viimekeväisestä yhteenotostani Kisiksen pukuhuoneen vessan oven kanssa ennen ensimmäistä välierää Kouvoja vastaan.
Urheillessa, lähinnä siis koripalloillessa hankitut vammat voidaan paria hassua poikkeusta lukuunottamatta tiivistää yhteen sanaan: nilkat. Lukemattomien koripalloilijoiden tavoin olen itsekin päässyt nauttimaan mitä erilaisimmista nilkkavammoista, kuten eriasteisista muljahduksista ynnä venähdyksistä, murtuneesta nilkasta sekä kokoelmani leikkaushoitoa vaatineesta helmestä, ulkokehräsen takana kulkevien peroneusjänteiden tukirakenteiden vaurioitumisesta. Viimeksi mainitun kanssa elelin asepalvelukseni loppuvaiheessa hyvän aikaa, sillä välskärin diagnoosin pääasiallinen sisältö oli huomio siitä, että kaikki, mitä nilkastani löytyy, kyllä kuuluu sinne.
Siviilipuolella vamman toteaminen sitten kävikin kiitettävän kivuttomasti, ja pienen leikkauksen, kipsauksen, muutaman kuukauden huilin sekä voimien ja heitto- ynnä muiden taitojen rippeidenkin totaalisen katoamisen ja uudelleen hankkimisen jälkeen olinkin jälleen valmis valloittamaan Suomen kovimman koripallosarjan, Eteläisen alueen miesten 2-divisioonan innokkaampana kuin koskaan. Tuo jalan dramaattinen, mutta onneksi hyvin väliaikainen heikentyminen noinkin lyhyen käyttötauon seurauksena tuli minulle jonkinmoisena yllätyksenä etenkin, kun olin mielestäni hyvin tunnollisesti pyrkinyt jo lempinimenikin velvoittamana noudattamaan saamiani, jalan nostelusta ja lihasten jännittelystä koostuneita jumppaohjeita. Puita koputellen on kuitenkin sanottava, että hyvin ovat jänteet operaation jälkeen pysyneet paikoillaan, ja nilkka ainakin tuolta osin on vähintäänkin uuden veroinen. Jotakin hyvää löytyy myös aiemmin mainituista nilkkojeni venähdyksistä; ne ovat tehneet nilkoistani siinä määrin löysät, että uudet venähdykset ovat varsin vähäpätöisiä, ja toipuminen pelikuntoon tapahtuu parhaimmillaan muutamassa päivässä!
Ja nyt, rakkaat lapset, seuraa entisen veistonopettajani lanseeraama ja suuressa arvossa pitämä päivän kasvattava osuus. Arvasitte oikein, aiheena on nilkkavammojen ensihoito, jonka kohteeksi päättömän pelityylini ja kehnojen kenkien myötävaikutuksella olen niin usein joutunut. En ole lääkäri, mutta olen ollut heidän hoidossaan ja opissaan riittävästi voidakseni hyvällä omallatunnolla jotakin aiheesta kirjoittaa. Sydäntä särkevän usein koipensa pyöräyttäneet pelurit nimittäin tyytyvät manailemaan ja pomppimaan kentällä tai sen laidalla auttamattoman myöhään paikalle ehtivän hoito-osaston saapumiseen asti, vaikka välitön puristus olisi ensiarvoisen tärkeää. Varmasti monille tutun kolmen K:n (kylmä, koho, kompressio) säännön viimeksi mainittu toimenpide tulisi aloittaa muutaman hassun sekunnin kuluessa vamman synnystä eli aivan heti. Pitkällisten kivun- ja kiukunilmausten, vaihtoon ryömimisen ja jalan kengästä ja sukista kuorimisen jälkeen maito on niin sanotusti jo maassa, ja tuloksena on tennispallon nielaisseelta näyttävä nilkka. En sanomallani tarkoita sitä, että kenties hieman myöhemmin suoritettavilla, mainitun hoitosäännön kahdella muulla jäsenellä ei olisi merkitystä. Yritän vain painottaa nyt jo ties kuinka monetta kertaa tämän kappaleen aikana, että nilkan puristaminen pitää aloittaa välittömästi ja huolehtia kylmäpusseista vasta tämän jälkeen.
Mitä tästä aivan liiaksi asialinjalle luisuneesta katkerasta tilityksestä siis opimme? Ainakin sen, että vaikka loukkaantumiset ovat turkasen turhauttavia ja ahavaista aherrusta aiheuttavia, voi niiden taltuttua pelaaminen olla entistäkin nautittavampaa mahdollisesti kohentuneen terveydentilan ja pakollisen penkin päässä pelikyvyttömänä istumisen kasvattaman mahtavan peli-innon vuoksi. Niinpä taannoisesta, pienimuotoisesta nilkkavammasta toipuneena toivotankin vielä lasaretissa viruville pelitovereilleni joukkueen ja tietysti heidän itsensä vuoksi pikaista paranemista, sillä harva asia ainakaan minulle tuottaa yhtä suurta iloa kuin kentällä riehuminen ja raastaminen pitkän tai vaikka vain pienenkin tauon jälkeen.
Venähdyksestä toipuneena ja kynäilystä voipuneena,
Jumppa
P.S. Edellisessä kirjoituksessa arvuuteltu LrNMKY:n HL Colemanin kaksoisolento Kylmä rinki-sarjastahan oli siis kukas muu kuin Jefferson Keane (Leon Robinson). Onnittelut tietäjille!